Osa Uimaseuralaisista pitänyt hiihtolomaa viime viikon aikana, osa jatkanut itsensä kehittämistä altaalla. Kumpi vie paremmin eteenpäin, jatkuva treenaaminen vai silloin tällöin tilanteen nollaaminen? En ala sanomaan oikeaa vastausta, hyvään suoritukseen vaikuttaa niin monta asiaa, joskus oikein ajoitettu lepo voi tehdä parempaa kuin viimeiseen asti stressaaminen suorituksen kanssa. Itse nautiskelin eilen loistavasta tapahtumasta – Pirkan hiihdosta. Valmennuksellisesti ei järkevää osallistua 90km hiihtoon ilman metrinkään hiihtämistä, mutta henkisellä puolella on hyvä välillä todistaa itselleen, että pystyy mihin vain, kun oikein haluaa. Haluaminen meinasi kyllä unohtua jo 25km kohdalla, kun vanha kilpailijaluonteeni sai vauhdin päälle ja tempaisi sykkeen yli 175, lisäenergian unohtuessa, kun mietti vain että maaliin, maaliin, nopeammin, nopeammin. Onneksi vaaran merkit näkyivät ja pystyi vielä tasaamaan vauhdin, ottamaan energiaa ja jatkamaan nautiskelua loppuun asti.
Mikä aasinsilta haetaan tällä uintiin..? Hiihdon aikana ajattelin montaakin asiaa, kahdeksaan tuintiin mahtuu joukko sisäisiä keskusteluja, muutama painokelvotonkin ärräpää.. Yhtenä isona asiana tuli mieleen uimareiden henkisen puolen vahvuus, jos treenaa hyvin, miksei usein uskalla antaa kisassa vain mennä, eikä mieti ennen kisaa koko ajan, että olin kuukausi sitten hivenen nuhainen, en voi pärjätä, miksei vain anna mennä, unohtaa kaikki negatiivinen ja ammentaa lisävauhti kaikesta positiivisesta. En itse ajatellut ennen hiihtoa kertaakaan, että en jaksaisi loppuun, muistelin Tahkon toteamuksia “ei matka tapa vaan vauhti” ja annoin mennä, talven ensimmäiset hiihtokilometrit sulivat alleni, tekniikka löytyi ja naureskelin lankomiehen toteamuksille: “hiihto alkaa vasta 70km kohdalla”. Turha antaa kenenkään muun vaikuttaa suoritukseen kuin oman itsensä. Tätä omaehtoista ajattelua pitää löytyä myös uimarilta kasvun myötä, tietää mitä tarvitsee , joita valmentaja sitten ohjailee oikeaan suuntaan.
